Asiakkaan tarina: ”Missähän olisin ilman näitä ihmisiä ja näitä ryhmiä?”

Rahapelejä ongelmallisesti pelaavan läheisen kannattaa aina hakea apua. Tähän kannustaa itse apua hakenut ja saanut läheinen omassa puheenvuorossaan. 

”Viime viikonloppuna kävelimme metsässä. Koko perhe. Pysähdyimme ja söimme eväitä. Katsoin metsää, lapsiani ja puolisoani. Vedin syvään raikasta ilmaa ja ajattelin: on kyllä hienoa tuntea olevansa onnellinen.  

Seitsemän vuotta sitten tunnelmat olivat täysin toisenlaiset. 

Muistan vieläkin päivän, kun luottamus särkyi ensimmäisen kerran. Availin postia keittiössä ja ihmettelin, miksi minulle oli tullut kirje luottokorttiyhtiöstä. Luin lauseet moneen kertaan ja ajattelin, että nyt kyseessä täytyy olla väärinkäsitys. Miten on mahdollista, että luottokorttini suljetaan luottohäiriömerkintöjen vuoksi? 

Soittelin puheluita eri paikkoihin ja järkytykseni kasvoi puhelu puhelulta. Puolisoni oli jättänyt maksamatta laskuja ja väärentänyt nimeäni eri papereihin. Kun mieheni tuli kotiin, raivollani ei ollut rajoja.  Kiroilin, huusin ja heitin häntä kynttilällä. Hän väisti ja kynttilä tömähti seinään. 

Mies lähti pois kotoa. Minä jäin istumaan keittiönpöydän ääreen ja mieleni täyttyi epäuskosta ja pettymyksestä. Kun puolisoa ei illan mittaan kuulunut kotiin, yritin soittaa hänelle. Hän ei vastannut puhelimeen, joten soitin hänen isälleen. Isä sai poikansa sitten palaamaan kotiin. 

Puolisoni vanhemmille pelaaminen ei ollut mikään uusi uutinen. Olihan asia tuttu minullekin. Olimme puhuneet asiasta aikaisemmin. Puolisoni oli uponnut rahapelimaailmaan jo nuorena ja ollut välillä hyvinkin syvissä vesissä. Mutta tämä kaikki oli ohi, kun menimme naimisiin. Hän oli entinen pelaaja. Olimme hyvin onnellisia.

Yritimme jutella ja pohtia käytännön asioita, mutta itkuksihan se meni. Hän häpesi ja pyysi anteeksi. Minä olin ajatellut, että olimme kokeneet kovan taistelun, kun olimme käyneet yhdessä läpi lapsettomuushoidot. Kun lapsi potkaisi vatsassani, minä päätin, että nyt meidän täytyy vain jaksaa yhdessä myös tämä taistelu.

Puolison vanhemmat maksoivat minun osuuteni velasta, mutta eivät oman poikansa osuuksia. Järkytyksekseni tajusin myös, että vanhemmat olivat lainanneet parin vuoden aikana pojalleen runsaasti rahaa. Hän oli siis pelannut koko ajan. Häissäni muistan ajatelleeni, että onneksi tuo kaikki on ohi. Mutta ei se ollut, hän pelasi silloinkin. 

Aloin syyttää itseäni. Miksi en ollut huomannut mitään? Olihan perusluonteeltaan mitä sympaattisin puolisoni usein ollut levoton, väsynyt, stressaantunut ja hajamielinen. Hän tuli ruokaostoksilta kotiin ilman ruokaa. Lompakko oli jäänyt töihin, joten rahaa ruokaan ei ollut. Ja minä tomppeli uskoin aina kaiken. Tunsin itseni huijatuksi ja mietin, tunsinko lainkaan ihmistä, jonka kanssa olin mennyt naimisiin. 

Kotiimme laskeutui pelko ja epävarmuus. Minulla oli tunne, että hapuilin sumussa eteenpäin. Mitään ei näkynyt, mutta eteenpäin täytyi mennä. Uupumus ja epätoivoisuus tuntui joka solussakin. Otin puolisolta pois verkkopankkitunnukset ja annoin hänelle vain pieniä määriä käteistä. 

Kerroin muutamalle ystävällemme tilanteestamme. He olivat kiukkuisia ja hämmästyneitä, mutta eihän kukaan heistä todella voinut ymmärtää, miten kamalassa pelossa elin. Omille vanhemmilleni kerroin asiasta vasta puolen vuoden kuluttua, koska en halunnut rasittaa heitä huolillani. He olivat surullisia siitä, etten ollut kertonut heti. Etsin netistäkin tietoa ja tukea. Sitä löytyi, mutta vain pelaajalle. Tunsin kyllä olevani todella yksin. Vauvan kanssa oli ihanaa, ja oli meillä välillä hyviä hetkiä miehenkin kanssa. Mutta hyvän hetken jälkeen iski masennus. Mielessäni vuorottelivat sääli ja viha.

Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi häpesin tilannettamme.  Esimerkiksi neuvolassa en sanonut mitään, kun terveydenhoitaja kysyi, miten voin. Pidin itseäni tyhmänä ja tietämättömänä, kun olin antanut kaiken tapahtua ja uskonut kaikki selitykset. Kannoin ikään kuin toisen häpeää. 

Muutama vuosi meni hyvin. Kävimme parisuhdeterapiassa ja selvitimme välejämme. Minä hoidin paljon perheen raha-asioita, ja miehen pelimahdollisuudet oli tukittu. Vähitellen hölläsin omaa kontrolliani raha-asioissa. 

Kun aloin odottaa toista lastamme, kävi ilmi, että vuokrat olivat maksamatta kahdelta kuukaudelta. Se oli alkanut taas. Tai oikeastaan sitä oli jatkunut jo pidempään, mutta minä en ollut taaskaan tajunnut. Epätoivo tuntui melkein vielä pahemmalta kuin ensimmäisellä kerralla. Eikö tämä ikinä lopu? Miten voit tehdä tämän minulle? Näin huusin miehelleni. Kun kerroin hänelle, että minulla on tunne kuin hän pettäisi minua toisen naisen kanssa, hän ei lainkaan ymmärtänyt minua. Puolisoni mielestä ongelma oli vain hänen, ei meidän muiden.

Olin jatkuvasti väsynyt ja kiukkuinen, joten päätin hakea apua myös itselleni. Olinhan hakenut sitä jo aikaisemminkin, mutta huomasin, että esimerkiksi parisuhdeterapiassa ongelmaa ei tunnistettu ja siitä ei osattu puhua. Minua myös loukkasi, kun jotkut ystäväni antoivat minulle varsin suoraviivaisia neuvoja: miksi ihmeessä et jätä tuollaista luuseria? 

Netistä löysin rahapelipelaajien Tiltin läheisten ryhmän ja rupesin käymään siellä vauvan kanssa. Tutustuin myös Pelirajat´on läheisten vertaisryhmässä naiseen, jolla oli juuri samalainen tilanne kuin minulla. Meistä tuli todella läheisiä.  Oli myös hienoa, kun minulle järjestyi vertaispuheluita muiden läheisten kanssa. Parasta niissä oli toivon herääminen. Tuntui, että tästä voi selvitä. 

Tiltin läheisten illoissa ja Perheklubilla sain myös vinkkejä siihen, miten he olivat laittaneet rajat puolison pelaamiselle.  Olen saanut ihan konkreettisia vinkkejä ryhmässä. Kerrankin muistan kertoneeni ryhmässä, miten rahat vain häviävät, mutta puoliso väittää, ettei pelaa. Toiset sanoivat, että lähde seuraamaan häntä, kun hän lähtee asioilleen. Niin tein ja sieltähän hän pelihallista löytyi. Olin melkein helpottunut. En olekaan hullu. 

Missähän olisin ilman näitä ihmisiä ja näitä ryhmiä? Ne ovat auttaneet minua pelastamaan itseni.  Onneksi löysin viimein myös terapeutin, joka oli erikoistunut riippuvuuksiin. Sain puolisonikin mukaan, ja hän on käynyt siellä yksinkin.

Jatkuva epäileminen on muuttanut luonnettani. Minä väitän ja toinen ei myönnä. Siinä koko elämämme kaava. Sitten sitä rupeaa itsekin miettimään, että olenko hullu, kun kuvittelen koko ajan pelaamista. Olen miettinyt paljon myös lapsiamme. Minusta on tärkeää, että he tietävät isän ongelmasta. En halua jatkaa sitä puhumattomuuden kierrettä, johon me molemmat olemme tottuneet omissa lapsuudenkodeissamme. Lapset kertovat tuskastaan omilla tavoillaan. Kun lapsi kertoo, että tuuli voi viedä pikkusiskon ja kaikki tavarat mennessään, tiedämme kaikki mistä hän oikeasti puhuu. 

Olen välillä katkera, kun mietin elämäämme. Puolisolla ei ole luottotietoja ja rahat menevät ulosottoon. Raha on perheessämme todella vaikea asia. Pelkään aina pahinta ja pidän jatkuvasti taloudellista puskuria. Mutta nykyään on paljon myös hyviä hetkiä. Käymme iltaisin saunassa ja juttelemme. Illan päätteeksi mies laittaa hyvää ruokaa. Perheessämme on nykyään mukava ja rauhallinen tunnelma. Jos jotain nämä vaikeat kokemukset ovat opettaneet, niin puhumista ja tunteiden ilmaisua. 

Kaikille pelaajan läheisille annan nämä neuvot. Yritä säilyttää toivosi. Älä unohda itseäsi. Minä tein niin ja keskityin aluksi hakemaan apua vain pelaajalle. Elin pelaajan elämää. Onneksi tajusin hakea apua myös itselleni. Älä myöskään unohda, että peliongelman takana on aina ihminen. Hän on niin paljon muutakin kuin pelaaja. 

Kun menen kaupassa peliautomaatilla olevan ihmisen ohi, minut täyttää huoli. Alan heti pohtia, onkohan hänellä peliongelma. Mutta aika erikoista, että todella nopeasti ajatukseni kääntyy hänestä muihin. Mietin, miltäköhän hänen läheisistään tuntuu. Ja onko heitä enää? 

Mieheni on minulle nykyään entinen pelaaja. Ja minä olen nykyään muutakin kuin pelaajan vaimo. Olen äiti, yrittäjä, puoliso ja luova ihminen. Nykyään myös pelaajien läheisten tukiohjaaja.”